Historia



Suomen Taideyhdistyksellä on ollut merkittävä asema Suomen taideakatemian perustamisessa. Fredrik Cygnaeus esitti jo 1800-luvulla ollessaan yhdistyksen hallituksessa (1849 – 1878), että Suomeen tulisi saada Ruotsin mallin mukainen arvovaltainen kuvataiteen Akatemia. Taideyhdistyksen hallintoa uudistettaessa ja kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen tuloksena päätti Taideyhdistyksen vuosikokous vuonna 1939 perustaa Suomen Taideakatemia nimisen itsenäisen säätiön, jolla oli Taideyhdistyksen rinnalla tukena valtio, Helsingin kaupunki ja maan tärkeimmät taiteilijajärjestöt. Säännöt vahvistettiin 6.10.1939 ja perustava kokous pidettiin 22.11.1940. Uudelle säätiölle siirtyi Ateneumin taidemuseo, Sinebrychoffin taidekokoelmat ja maan korkein kuvataiteen koulu, sittemmin Kuvataideakatemia vuodesta 1985, jolloin koulu valtiollistettiin. Suomen Taideakatemian isännistön (edustajiston) ensimmäinen puheenjohtaja oli ylijohtaja Oskari Mantere ja hallituksen puheenjohtajana professori Onni Okkonen. Taideakatemian kunniajäseninä ovat olleet mm. Amos Anderson, Jean Sibelius, Edvard Munch sekä H.K.K. Prinssi Eugen.

Sodan vuoksi toiminta oli aluksi vain ”ylläpitämistä ja pelastamista”. Sotien jälkeen Taideakatemian pitkäaikaisena sihteerinä vaikutti Heikki A. Reenpää. Hän toimi sillanrakentajana eri taidekentän ryhmittymien välillä ja vaikuttajana kulissien takana. Säätiön toiminnan vaikeimpia kysymyksiä olivat vuosikymmenten ajan erilaiset tilaongelmat ja taloudelliset kysymykset. Säätiön omaisuuden muodostivat peruspääoman lisäksi Taideyhdistyksen perustama koulu välineineen, kirjastoineen ja kokoelmineen, Taideyhdistyksen kokoelmat, museon kirjasto arkistoineen ja erilaiset Taideyhdistyksen antamat rahastot. Lisäksi säätiö sai hoidettavaksi valtion taidekokoelmat kuten Paul ja Fanny Sinebrychoffin kokoelmat ja Helsingin kaupungin omistamat Rafael Ahlströmin taidekokoelmat. Taideakatemian toiminnan rahoitus on koko sen olemassaolon ajan, aina vuoteen 2012 saakka, tapahtunut valtionavustusvaroin.

Tilaongelmat saivat odottaa ratkaisuaan aina 1970-luvulle saakka. Ateneumin vanhoihin tiloihin ei enää voinut kohtuudella mahduttaa sekä kansallisgalleria että kuvataiteen ja taideteollisuuden valtakunnalliset oppilaitokset. Arkkitehti W.G. Palmqvist teki säätiön tilauksesta Ateneum-rakennuksen laajennussuunnitelman vuonna 1950. Toteutumatta jäi myös Alvar Aallon vuonna 1961 valmistunut keskustasuunnitelma Töölönlahden rannalle, joka sisälsi myös taidemuseon, taideteollisuusmuseon ja rakennustaiteen museon. Tarvittiin vielä kokonainen vuosikymmen ennen kuin asia opetusministeriössä liikahti. Päätettiin korjata Ateneum-rakennus kokonaan säätiön museo-, näyttely- ja tiedotustoiminnan käyttöön ja kunnostaa tilat Yrjönkadulle kuvataidekoulun käyttöön. Sinebrychoffin taidekokoelmat olivat olleet vuokratiloissa, mutta niiden tullessa myyntiin opetusministeriö yhdessä Helsingin kaupungin kanssa osti tilat vuonna 1978 Sinebrychoffin yhtiöltä. Remontoitaviin tiloihin päätettiin sijoittaa Sinebrychoffin kokoelmien lisäksi valtion ja taideakatemian vanhan ulkomaisen taiteen kokoelmat. Samalla valtio antoi taideakatemian hoitoon myös valtion taideteostoimikunnan toimesta eri virastoihin sijoitetun taiteen.

Taideakatemian näyttelytoiminta alkoi aktiivisesti heti 40-luvun alkupuoliskolla, jolloin järjestettiin laajoja kotimaisen taiteen yhteisnäyttelyjä ja pian myös useita kansainvälisiä näyttelyitä, jotka mahdollistivat sen, että Taideakatemia yhdessä eräiden taiteilijajärjestöjen kanssa saattoi järjestää edustavan Suomen taiteen Euroopan kiertonäyttelyn vuosina 1949 – 50. Tämän ensimmäisen kiertonäyttelyn komissaarina oli kuvataidekoulun rehtori Aarre Heinonen, joka aktiivisesti omistautui Taideakatemian kansainvälisten suhteiden luomiseen. Taideakatemia halusi myös vastata yleisön ja asiantuntijoiden toiveisiin ja ryhtyi vuodesta 1950 alkaen järjestämään suomalaisen nykytaiteen näyttelyitä joka kolmas vuosi. Näistä kolmivuotisnäyttelyistä tuli käsite seuraavien vuosikymmenien ajan taide-elämässä. Lisäksi aloitettiin säännöllinen kiertonäyttelytoiminta. Ensimmäisenä järjestettiin suomalaisen maalaustaiteen historiaa valaissut näyttely Edelfeltistä Salliseen 1950 – 51. Se suuntautui 25 paikkakunnalle ja saavutti suuren menestyksen. Yleisö osoitti sodan jälkeisinä vuosina erityistä kiinnostusta asiallisen tiedon saamiseen niin taiteen historiasta kuin nykytaiteestakin. Ulkomainen taide oli Ateneumissa voimakkaasti esillä ja suomalaiset taiteilijat alkoivat puolestaan saada tuntumaa taiteen kentällä tapahtuvaan uudistumisprosessiin, joka oli erityisesti näkyvissä mm. Venetsian biennaali-näyttelyssä. Alvar Aalto suunnitteli sinne Suomen osaston puisen paviljongin. Suomen taideakatemia vastasi näyttelyn kokoonpanosta paviljongin valmistumisesta saakka 1956. Tuolloin näyttelyn kokoonpanosta käytännössä vastasi fil.tri Sakari Saarikivi, josta pari vuotta myöhemmin tuli taideakatemian valistusosaston (myöhemmin näyttely- ja tiedotusosasto) johtaja.

Edellä kuvattu toiminta jatkui Suomen taideakatemian ensimmäisen viidenkymmenen vuoden ajan ja päättyi tällaisena taideakatemian ja valtion välillä tehtyyn sopimukseen vuonna 1990, jolloin toimintayksiköt siirtyivät valtion toiminnoiksi. Sopimuksen mukaan Suomen taideakatemialle jäi arvopaperiomaisuuden ohella rahavaroja peruspääomaa ja rahastoja luovutushetkellä vastaava määrä.

Opetusministeriössä kaavailtiin uusia toimintamuotoja suomalaisen kuvataiteen edistämiseksi. Ministeriössä suunniteltiin erityisen taiteen vientiorganisaation perustamista, jonka keskeinen työ olisi luoda kansainvälistä näkyvyyttä ja osallisuutta suomalaiselle nykytaiteelle. Ministeriö pyysi kulttuuritoimittaja Markku Valkosta uuden organisaation toteuttajaksi, jonka nimeksi tuli FRAME - Finnish Fund for Art Exchange. Hän toimi FRAMEn johtajana ensimmäiset viisi vuotta.

Suomen taideakatemian hallinnoima FRAME perustettiin vuonna 1992. Se jakoi apurahoja ulkomaisiin projekteihin, näyttelyjulkaisuihin ja taidemessuille osallistumista varten. Toisaalta järjestettiin kansainvälisiä näyttelyprojekteja joko FRAMEn omin voimin tai yhteistyössä kotimaisen ja/tai ulkomaisen organisaation kanssa. Jatkettiin myös taideakatemian 1950-luvulla aloittamaa näyttelytoimintaa Aalto paviljongissa Venetsian biennaalissa, jota toimintaa laajennettiin osana pohjoismaista yhteistyötä siten, että joka 4. vuosi järjestettiin myös näyttely Pohjoismaisessa paviljongissa. Pohjoismaisena yhteistyönä järjestettiin myös muita suuria näyttelyitä, joista ensimmäinen oli ”Stangers in the Arctic” Kööpenhaminassa.

Kansainvälistä näyttelytoimintaa jarrutti rahapula. 1990-luvun alun talouslaman myötä tämä uusi toimintamuoto tuotti heti taideakatemialle runsaasti haasteita. Opetusministeriön lupaamat toimintavarat puolittuivat, minkä vuoksi jouduttiin vuosi toisensa jälkeen keräämään varoja muilta tahoilta. Näin apurahoitus voitiin turvata ja jopa sitä lisätä, projekteja voitiin toteuttaa ja laajentaa kansainvälistä verkkoa.

Vuosikymmeniä jatkunut hyvä yhteistyö opetusministeriön (nyk. opetus- ja kulttuuriministeriön) edustajien kanssa päättyi vuonna 2011 FRAMEn taloudellisen tuen loppumiseen ja näyttelyvaihtokeskuksen lakkauttamiseen taideakatemian alaisuudessa. Ministeriö asetti Suomen Taiteilijaseuran hoitamaan ja vastamaan uuden organisaation käynnistymisestä vuoden 2012 alusta.

(Kirjallisuus: Suomen Taideakatemia 50 vuotta, Suomen Taideakatemian vuosijulkaisu 1940-1948, Helsinki 1949)